Haluan aloittaa tämän viestin kiittämällä teitä kaikkia siitä, että olette täällä lukemassa tätä: KIITOS!
Minä en ole sillä tavalla sosiaalinen, että tykkäisin kauheasti minglata missään juhlissa saati pitää juhlia. Ydinystäväpiirini on äärimmäisen pieni ja vielä reilu vuosi sitten tunsin itseni usein yksinäiseksi. No, en tunne enää, kiitos teidän. Tai kiitos ajatuksien, joita ajattelen teistä. 🙂
Olen käynyt keskustelemassa (= perustelemassa omia perustelujani erittäin perusteellisesti 😉 vielä siellä vauva-lehden sivuilla, vaikka tiedän että siellä foorumilla ei voi kukaan voittaa. Viimeisimmissä viesteissä joku valitti siitä, että allekirjoitan viestini siellä “rakkaudella”.
Tiedättekö mikä on hullua — pystyn tuntemaan rakkautta karmeintakin vauva-lehden nillittäjää kohtaa. Miten? Kuvittelen katsovani sen ihmisen ytimeen — siihen osaan hänessä, joka on hyvä, ehjä ja rakastettava. Kuvittelen hänet istumassa tietokoneen äärellä ajattelemassa myrkyllisiä ajatuksiaan, koska häntä sattuu, häntä pelottaa tai koska ilkeily saa hänet tuntemaan itsensä vahvaksi, kun hän tuntee sisällä olevansa rikki.
Minä olen ollut ala-asteella koulukiusaaja. Se on minusta todella kurjaa ja jos voisin, menisin takaisin ajassa korjaamaan asian. Mutta sen kokemuksen ansiosta tiedän, millaisesta pahasta olosta kiusaaminen ja ilkeily kumpuaa. Tajuan, että hän satuttaa, koska häntä sattuu. Tiedän miltä tuntuu haluta saada kipu itsensä ulkopuolelle.
(Huom! Olen ollut myös koulukiusattu ennen ja jälkeen sen kun olin kiusaaja ja jopa samaan aikaan kun minua kiusattiin — sen sijaan että olisin heti ottanut opikseni siitä, miten pahalta kiusattavana oleminen tuntui, siirsin kivun eteenpäin kiusaamalla muita 🙁 .)
Siksi minun on hyvin helppoa “katsoa netti-ilkeilijöiden ytimeen”, koska ymmärrän miten paljon häntä sattuu.
Ihminen, joka kokee olevansa onnellinen, rakastava ja elossa ei ole ikinä ilkeä –– hänen toimintansa saattaa yhä herättää muissa ikäviä ajatuksia, mutta koska hän ei tarkoita olla ilkeä, hänen on helppo pyytää anteeksi käytöstään.
Siksi Howard Thurman (tms.) sanoi:
Älä kysy mitä maailma tarvitsee — kysy mikä saa sinut heräämään henkiin ja mene ja tee se.
Niin, palatakseni tuohon ihmisten ytimen rakastamiseen. En pidä sitä mitenkään “dalailamamaisena” vaan kykynä, joka kaikilla meillä on ollut lapsena.
Sattuneesta syystä olen viettänyt täällä erityisen paljon aikaa leikkikentillä ja saanut tarkkailla siellä miten eri-ikäiset ja -taustaiset lapset diilaavat keskenään. Oletteko nähneet miten kaksi alle 1,5-2-vuotiasta lasta (joilla ei ole lelu-eturistiriitaa 🙂 jäävät katsomaan hymyillen toisinaan? Siinä on jotain ihan älyttömän liikuttavaa — ja ollaan ihmisyyden ytimessä.
Tämä kuva summaa parhaiten sen, mistä siinä on kyse:
“Henki minussa kunnioittaa henkeä sinussa.”
Tänään pysähdyin haistamaan salilta tullessa kukkivaa puuta. Vanha herra koiransa kanssa huomasi minut ja pointtasi hyvän tuoksun brittiaksentilla. Jäimme juttelemaan… tunniksi. Mies kertoi tarinoita alueesta, jossa olimme. Missä Dean Martin oli asunut — ja kuinka talon vieressä seisovaa palmua oli kerran jos toisen kiivennyt joku kiireellä alas. Kuinka presidentti Kennedy oli tavannut pitää salaista “vastaanottoa” nuorille blondeille läheisessä talossa.
Tämä oli mielestäni kaikkein kiehtovin tarina:
Mies oli ystävystynyt Losiin muuttonsa jälkeen (yli 20 vuotta sitten) perheen kanssa, jonka tytär Pamela kävi pienenä tyttönä paikallista tyttökoulua. Siellä tytön parhaaksi kaveriksi tuli tyttö, jonka nimi oli Maria. Tytöt vierailivat usein toistensa kotona. Eräänä iltana Maria tuli kylään Pamelan luo. Pikkutytöt keksivät tehdä pastaa — mutta juuri kun Marian äiti, joka oli matkalla hienoihin juhliin astui ovesta sisään, Maria pudotti pastakulhon lattialle.
Viimeisen päälle pyntätty Marian äiti vaati saada itse siivota lapsensa aiheuttaman sotkun — talon emännän eli Pamelan äidin vastusteluista huolimatta. Ja niin hän tekikin, pesi kätensä ja lähti sitten juhliin.
Arvatkaa kuka Marian äiti oli?
Marlene Dietrich!
Lopulta minun tuli kylmä ja poikia ikävä ja jouduin jatkamaan matkaa. Meidät sivuuttanut koiranomistajatäti sanoi minulle salaliittolaismaisesti että hän yrittää yleensä vältellä ukkoa, koska ei jaksa tämän jaaritteluja.
Minulle kohtaamisessamme ei ollut tärkeää miehen jutut, vaikka ne viihdyttäviä olivatkin, vaan se, että olin hetken ajan läsnä toiselle ihmiselle, joka halusi jakaa hetken kanssani.
Kiitos, että sinä jaoit virtuaalisesti tämän hetken kanssani.
Namaste!
